Sataa lunta. Karvahanskat laskeutuvat viistosti kotikuusen oksille. Näen sen, vaikka minulla on kaihi silmissäni. Kävellessäni ulkona hädintuskin tunnen lumen hyväilyä turkillani. Rouva naputtaa konettaan. Herra maksaa laskuja. He istuvat selät vastakkain työhuoneessa. Eipä siitä sen suurempaa kommentointia, kun ihastelen tätä Luojan kauneutta. Heidän ikkunastaan näkyy maailman toiseksi kaunein lumimaisema. Lumi peittää alleen. Se antaa mahdollisuuden ja kantaa. Pesee valkoiseksi mustimmankin mieleni, joka meinaa vallata minut kaipauksesta. Tirautan oikein kunnon kyyneleen. En haluaisi kertoa sinulle salaisuuttani, kuinka paljon todella märisen. Ihan ääneen. Kaipaan läheisyyttä, lämpöä, rakkautta, silitystä, kodin ääniä, ovien kolistelua, kahvinkeiton hajua, kotiliikennettä ja omia pikku villakoiriani. - Ai, olenkin ulkona, mutta sama se. Liikkeellä ollessaan eläin, kuten ihminenkin, voi mielikuvitella. Ajatus piirtää polkua, jota kuljen. Tassuni kohtaavat pehmeä...