Kissavauvoja katsomaan, ei ikinä!

- Katoppa Ritva, mitä me saatiin! huutaa isäntäni rouvalleen kauppakassit kädessä. Vieras kissa tuli hänen mukanaan lähes sisälle. Nyt heillä on suuri houkutus ruveta ruokkimaan sitä. Älkää vain kertoko kenellekään...Heillä on niin vietävä kissankaipuu. Tutun oloinen kissa ja varmaan asuu lähistöllä, joten ei tätä unta kauan kestä.

Koin dejavuun. Muistan syksyisen pakkasillan, jolloin tulin meille tuollaisena rääpäleenä ihmisvelipoikani takin sisässä.

- Äiti, katoppa, mikä mulla on! huusi lapsi silloin.

- Meillä on nyt ihan mahdoton pikku vieras. Apua, hakekaa se kotiinsa, kun me emme pärjää. Rouvan "Faceboo-Kissa" käy kuhina.

- Korkeaperäinen kollikissa on meillä sisällä, eikä ole meidän syy. Ei lähde pois pihasta. Juoksee ja nuuskii joka nurkan. Kenen se on?

- Eihän se oo meiän iskä? kysyy ihmisvelipoikanen.

- Juokseminen ja nurkkien nuuskiminen johtuu siitä, että iskällä on Veikkaaja ja ravikupongit hukassa, arvelee ihmisvelipoikanen edelleen.

- Meillä ei ole nyt enää Pikku Anteroa. Valitettavasti sillä on koti aivan naapurissa. Se on puolivuotias kissa, joka on pian menossa "leikkaukseen". Rauhoittuu, eikä enää aiheuta kaaosta naapurin vanhan pariskunnan elämässä.

Siunailen tässä hässäkässä sitä, miten jotkut luonteet ovat rauhattomia. Tämäkin kissa juoksi seinästä toiseen ja keräsi loput villakoirat yhteen nurkkaan kenneliin.

Filosofisesti ajatellen on hyvin vähän järkeä siinä, että eläinten katoamisesta kirjoitellaan sosiaalisessa mediassa. Animaalisesti ajatellen en pane pahakseni. Hellyys ja empatiakyky sopivassa määrin edistää kuitenkin ihmiskunnan ja eläinkunnan hyvinvointia.