Lumi valtaa meidät

  Sataa lunta. Karvahanskat laskeutuvat viistosti kotikuusen oksille. Näen sen, vaikka minulla on kaihi silmissäni. Kävellessäni ulkona hädintuskin tunnen lumen hyväilyä turkillani. Rouva naputtaa konettaan. Herra maksaa laskuja. He istuvat selät vastakkain työhuoneessa. Eipä siitä sen suurempaa kommentointia, kun ihastelen tätä Luojan kauneutta. Heidän ikkunastaan näkyy maailman toiseksi kaunein lumimaisema.

  Lumi peittää alleen. Se antaa mahdollisuuden ja kantaa. Pesee valkoiseksi mustimmankin mieleni, joka meinaa vallata minut kaipauksesta. Tirautan oikein kunnon kyyneleen. En haluaisi kertoa sinulle salaisuuttani, kuinka paljon todella märisen. Ihan ääneen. Kaipaan läheisyyttä, lämpöä, rakkautta, silitystä, kodin ääniä, ovien kolistelua, kahvinkeiton hajua, kotiliikennettä ja omia pikku villakoiriani.

  - Ai, olenkin ulkona, mutta sama se. Liikkeellä ollessaan eläin, kuten ihminenkin, voi mielikuvitella. Ajatus piirtää polkua, jota kuljen. Tassuni kohtaavat pehmeän maan, kylmän, mutta suloisen. Keikutan somasti vartaloani ja astun aina edellisiin jälkiini, jos niitä on. Voisi varmaan millimetrin tarkasti mitata askellukseni. Tassujen välit on tasan tarkkaan yhtä pitkiä, yhtä täsmällistä on yhden ihmisvelipoikani käsiala. Sitäkään en lakkaa ihmettelemästä. Siis emme me muutu. Olemme aina samanlaisia. Olosuhteet vain vaihtelevat. Ihmisvelipojat kulkevat omia teitään, tosin heillä on kaikki kulkuvempaimet, autot, junat, lentokoneet sekä laivat ja veneet. Moottorikelkatkin ovat tuttuja pohjoisen pojille.

  Rouva videoi. Kyllä minä tiedän, mitä se oikeasti tekee. Ajattelee dokumentoivansa lumisadetta puutarhassa. Siellähän on aina samanlaista, joka talvi sataa lunta, joka vuosi se peittää alleen kaikenlaista. Tosi tavanomaista luonnon työtä talvesta toiseen.

  Olisiko kyse kuitenkin jostain muusta? Olen oppinut havaitsemaan joka ikisen muutoksen, liikkeen, äänen, hajun, valon, tavaroiden ilmstymiset, veden lorinan suihkussa, keittiössä tai vessassa. Tietokoneen kilahduksen, viestien saapumiset puhelimeen, auton ilmestymisen pihaan, sen lähtemisen. Askeleet, kun oveen on laitettu avain, ovi avattu ja ovi kolahtanut kiinni.

  Nyt hän ottaa kameran, puhdistaa linssin. Miettii, milloin hakisi jättämänsä linssinsuojuksen ja, odotetaan nyt ensin hänen kahvinjuontiaan. Hän leipoo yleensä kahdeksan pitkoa pullaa. Onkin aikamoinen urakka pistää poskeensa kaikki se määrä, kun minä en diabeetikkona syö makeaa juurikaan. Jäätelö maistuisi minullekin, mutta he eivät sitä koskaan muista antaa. Kahvihetki on päättynyt ja kuppi laitettu lähinnä olevalle tasolle.

  Rouva saa tehtyä petinsäkin, kun en enää lötkötä sillä päiväkausia. Pääsee vähän helpommalla elämässään, kun hän on kuulemma ollut niin lujilla. Tassuni ovat tehneet jälkiä lattioihin, enkä voi olettaa niiden ennen kesää häipyvän. Onhan muutkin lujilla, joten lopettaisi turhan marinan. Minulla on montakin aihetta olla katkera, kaikenlaista on sattunut. Ne ovat yleensä liittyneet ihmisiin ja niiden tekoihin. On ollut voittoja ja tappioita. Harvemmin ovat hiiret on hyppineet silmille. 

Vain yksi siperiankuusi on alkuperäinen. Jalkapallo tuhosi niistä kaksi. (C)Ritva Rundgren