Onko äiti (emo) vielä olemassa?

Missä olet äitini? 

Missä olet, äitini? Nice to meet you on Mother´s day.

Oletkohan emo vielä elossa? Olisi hauska kuulla sinusta jotain, vaikka olenkin jo kasvanut isoksi.

Minut nakattiin kylmään ja pakkaseen jossain Santamäen viidakoissa. Muistot kissanelämäni alkuajoista ovat silti enimmäkseen valoisia, mutta toisaalta katkeriakin, enkä voi estää niiden pulpahtamista sydämestä ja kyynelten valumista silmänurkista, en vaikka nykyisessä perheessäni minua pidetään kuin omaa (kissaa).

Minua hoidettin ensimmäisessä kodissani kuin kukkaa kämmenellä toisten kissanpoikien kanssa, ja luultavasti nukuin aina jonkun kainalossa, koska teen niin vieläkin (punkkivaarasta ja talon rouvan kiivaasta vastustuksesta huolimatta).

Äitienpäivä vie kenen tahansa ajatukset oman äidin luokse, vaikka äiti olisi lentänyt Kiinaan tai taivaaseen.

Kertaan nopeasti tapahtumia, miten olen nyt tässä

Lähdin ulos omasta pikkuisesta lapsuudenkodistani, koska ulkona oli niin kiinnostavia seikkailuja odotettavissa kuten esimerkiksi myyrät, hiiret, linnut tai jäniksenpojat, jotka juuri olivat syntyneet hangelle. Vaikka en ollut kokenut pitempää ulkonaliikkumista, silti vaistoni kertoi, että ulkona tuoksuisi ihana kevättalvi ja sen houkutuksia ei kukaan, kissaneitokaan, voi vastustaa.

Toinen muistikuva katoamisestani oli se, että ilmeisesti isäntäväkeni ajoi minut surutta pihalle, kun pissasin matolle, eivätkä he halunneet minun palaavan enää takaisin emoni ja sisarusteni luokse. Tiedän, että emo ikävöi poikastaan eli minua, mutta kissa ei voi mitään kohtalolle. Nykyinen rouvani etsi minua jopa alueen sanomalehdessä, tuloksetta, mutta kukaan ei katoa jälkiä jättämättä, jos kerran on ollut olemassa.

Olin kadonnut kissa

Kylmä, maaliskuinen pitkä yö tai useampikin, kului nälkäisenä Santamäen yöelämää seuraten, kunnes yhtenä aamuna vaapuin viimeisillä voimillani erään perheen kissojen seuraan. Postinjakajan auton olin oppinut tunnistamaan, kun emokissa oli ulkona yleensä samoihin aikoihin kuin postia jaettiin. Sinä yönä olin yksin lukuunottamatta kahta kissaystävää, Aapoa ja Anteroa.

Aapo toi minut Anteron kanssa kotiinsa pakkasesta ja antoi ruokaa.

Ne veivät minut kotiinsa syömään ja toipumaan seikkailustani. Olin ikävissäni, koska ajattelin emon etsivän minua kaiket päivät ja yöt. Nukuin ruokailun jälkeen monta tuntia talon sohvalla, eikä minun kukaan hennonut herättää, mutta samaan aikaan kissojen emäntä sai päähänsä soittaa tähän taloon, jossa ei aikailtu, vaan minut haluttiin meille tähän rakkaaseen kotiin.

Uusi vaihe fasaanien seurassa

Fasaanikukko ei kissoja pelota edes naarasfasaanien kanssa!

Fasaanikukko ruokailee ikkunan alla, se on aika pöyhkeä, mutta valpastuu, kun ikkunasta katsellaan sen puuhia.

Siitä alkoi uusi vaihe sekä Kyntökujan fasaaneille, muille linnuille, jäniksille, talonväelle, punkeille, naapureille, koirille, muurahaisille, kukille ja mehiläisille. Olin kadottanut emokissan ja siten elämäni, mutta eläinten luojalla oli vielä uusi säkeistö minun varalleni.

Täällä ollaan kujeiden parissa odottamassa seuraavaa äitienpäivää ja lauletaan lintujen kanssa yhtäaikaa sopivalta etäisyydeltä!

Hyvää äitienpäivää!

Alkujaan tämä blogiteksti on julkaistu joskus 2014. Yhä ajankohtainen, kissa on edelleen talossamme.