Rundgren´s Cat

  Linnut ovat ollee aina herkkuruokaani, vaikka isäntäväkeni on yrittänyt estää niiden pyydystämistä. Eräs biologianopettaja lohdutti heitä sanomalla, että saamani linnut ovat olleet todennäköisesti jollain tavalla vammautuneita. Niillä ei ollut kiire mihinkään, joten pakkohan minun oli napata sellaiset linnut suihini, suorastaan tyrkyttivät itseään lautasella.   Joskus rouvani huuteli minua sisälle poikien kanssa nukkumaanmenon aikoihin, mutta minäpoka hiippailin Takalahden kylvöpelloille verottamaan lintukantaa. Tunnustan sen nyt. Vietin viettieni mukaista elämää. Nykyään olen hieman sivistyneempi, koska osaan jopa kirjoittaa ja havainnoida elämää laajemmin. Olen rauhoittunut, mitä nyt isäntäväkeäni pomotan sopivasti.   Niillä on kiire lintujen tarkkailussa aamusta iltaan. Se ei kiinnosta, koska minulla on kaihi silmissäni. En sure sitä, koska elämä on muuten mukiinmenevää.   Sunnuntaiaamuna kuulin jotain ihmekolinaa, kun ne kirjoittivat ylös pihalla havait...

Kävelin Santamäessä lintuja katselemassa ja tapasin mielenkiintoisen taiteilijan, johon heti tutustuin. Pian rouvan ikkunan alle lentää talvilintuja syömään pähkinöitä punaiselle lintulaudalle. Niille saattaa tarjoutua myös harmonikkakonsertti lounaan ratoksi. Voit tutustua taiteilijan töihin osoitteessa:   http://taideyhdistysultramarin.blogspot.fi/p/polvi-karjalainen-riitta.html

  Kuvassa on "serkkuni" Pohjanmaalta, Mauno-kissa. Se jäi auton alle talvella pari vuotta sitten. Ei voitu mitään. - En oikein tiedä siitä, vastaa Aikku nyt parin vuoden jälkeen mummon kyselyyn. Aikku oli silloin viisivuotias. - Sehän oli niin mukavan luontoinen ja tykkäsi lapsista, sanoo mummo.  - Se myös nuoli minun naamaani, kertoo Aikku.  Se oli kova leikkimään, syömään ja hyppimään. - Muistatko kesällä mansikkamaalla, kun se pyöritteli lehtiä? Se haisteli mansikoita. Se pyydysti hiiriä mansikkamaasta. Oikea taistelija. Me luultiin, että se syö mansikoita, mutta se söikin hiiriä sieltä. Mauno oli kaikinpuolin erilainen kissa. Talvipakkanen oli, kun Mauno jäi auton alle. Oli se surullinen juttu. - Äiti ja Aksu itkivät. Minulla oli rääpimiä käsissä. En jaksanut itkeä, vaikka kuinka oli ikävä, Aikku muistelee mummon kysellessä. - Ei sitä uskonut millään, että se oli kuollut.  - Toisena päivänä haudattiin se, kertoo Aikku lopuksi...